Ammatillinen koulutus on yksi suomalaisen yhteiskunnan kantavista rakenteista. Sen piirissä opiskelee vuosittain yli 300 000 ihmistä, ja tutkintoja on noin 160. Opiskelijajoukko on poikkeuksellisen moninainen: mukana on oppivelvollisuuttaan suorittavia nuoria, kokonaan uutta ammattia opettelevia aikuisia, työn ohessa erikoistuvia ja osaamistaan päivittäviä. Koulutus järjestetään monessa muodossa, kuten tutkintokoulutuksena, työvoimakoulutuksena ja merkittävässä määrin omaehtoisena opiskeluna työttömyysetuudella. Ammatit ulottuvat kädentaitoja vaativasta työstä toimistotyöhön, hoivasta tekniikkaan ja palveluista rakentamiseen. Tähän moninaisuuteen liittyy kuitenkin pitkään tunnistettu huoli. Pääkaupunkiseudulla ammatillisen koulutuksen suorittaneiden työttömyys on suhdanteista riippumatta korkeampaa kuin korkeakoulutettujen. On heti tunnustettava, että vertailu on tässä mielessä ongelmallinen: ammatillisen koulutuksen suorittaneet ovat hyvin heterogeeninen joukko, koska ammatteja ja tutkintoja on niin paljon, eikä heitä voi rinnastaa yhtenä ryhmänä korkeakoulutettuihin. Myöskään korkeakoulutetut eivät muodosta yhtenäistä ryhmää, sillä eri koulutusalojen ja tutkintojen välillä on huomattavia eroja työllistymisessä. Juuri tämä tekee ilmiöstä kiinnostavan ja vaikean: yhden keskiluvun takana on kymmeniä hyvin erilaisia työmarkkinatilanteita. Tämä selvitys pyrkii avaamaan tuota keskilukua. Se kokoaa kolme toisistaan riippumatonta aineistoa: rekisteripohjaiset tilastot pääkaupunkiseudun väestöstä, työttömyydestä, kielitaustasta ja kohtaannosta; kotimaisen ja kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden, joka selittää ilmiön taustamekanismeja; sekä ammatillisen koulutuksen ja työllisyyspalveluiden kentän asiantuntijoiden haastattelut. Näitä luetaan yhdessä triangulaation periaatteella — havainto on sitä vahvempi, mitä useampi aineisto siihen päätyy. Maantieteellinen painopiste on pääkaupunkiseudussa, ja näkökulma on rakenteellinen: pääpaino on pysyvissä piirteissä, ei yksittäisen vuoden suhdanteessa. Selvityksen kantava työtapa on ollut tinkimätön lähteistäminen. Jokainen esitetty luku ja väite perustuu nimettyyn aineistoon, ja siellä missä aineisto ei riitä vastaamaan, se sanotaan suoraan. Sama koskee ristiriitoja: aineiston neljä keskeistä jännitettä on jätetty tietoisesti avoimiksi sen sijaan, että ne olisi siloteltu yhdeksi vastaukseksi. Lukijalle selvitys tarjoaa jäsennetyn, lähteistetyn kokonaiskuvan siitä, ketkä ammatillisen koulutuksen suorittaneista työttömistä ovat, millä aloilla ja millä mekanismeilla työttömyys syntyy, ja miten ilmiö kytkeytyy kielitaustaan, työkykyyn ja työmarkkinoiden kohtaantoon. Lopuksi se esittää joukon pohdittavia suosituksia ja tutkimuksen sekä hanketyön painopisteitä — ei valmiina vastauksina, vaan avauksina, jotka perustuvat selvityksen omiin havaintoihin. Tavoitteena ei ole julistaa lopullista totuutta vaan tarjota luotettava ja läpinäkyvä pohja keskustelulle ja päätöksenteolle. Selvityksen rajoitteet ja rajaukset on myös tuotu selkeästi esille, jotta lukija pystyy arvioimaan lisälähteiden tarpeet hyödyntäessään selvitystä omassa tehtävässään. Tarkastelun maantieteelliseksi kohteeksi on valittu pääkaupunkiseutu, sillä se on Ami-säätiön toiminta-aluetta ja siten myös säätiön tutkimus- ja kehittämistoiminnan keskeinen painopistealue