Artikkeli tarkastelee sivistyksen käsitehistoriaa sosiaalidemokraattisen työväen sivistystyön piirissä, keskittyen etenkin Työväen Sivistysliittoon (TSL) yhteiskunnallisen sivistystyön ajanjaksolla 1919–1970. TSL:n sivistyskäsitys jakoi pohjoismaisen kansansivistysperinteen keskeisiä piirteitä. Samalla sivistys oli ennen kaikkea poliittinen kysymys, joka ei tyhjentynyt yksinomaan aktiivisuuden, osallistumisen tai demokratian ihanteisiin. Sivistystyössä puhuttiin sivistyksen yhteiskunnallisuudesta: sivistys oli voima yhteiskunnan muuttamisessa ja työväenluokan kohottamisessa. Sivistys hahmottui myös edistyksen tarjoamana mahdollisuutena, hyvinvointina, jota tuli levittää. Sivistyksen määritelmät työväen sivistystyön piirissä mukailivat traditionaalisia näkemyksiä yläluokkaisesta sivistyksestä sekä valistusajan ihanteista. TSL:n sivistyskäsitys kehittyi ja vakiintui 1920–1930-lukujen keskusteluissa. 1940-luvulta alkaen sivistystyön tavoitteita alettiin hahmottaa osana koulutuksen kokonaiskenttää: julkista koulutusta tuli uudistaa ja laajentaa, mutta samalla työväen omaehtoisen sivistystyön tuli säilyttää vahva asemansa työväestön erityisten opintarpeiden tyydyttäjänä. Liiton yhteys SDP:hen oli tiivis, ja TSL:n sivistyskäsitykset näkyvät myös SDP:n ohjelmissa ja sivistyspuheessa. Koulutusjärjestelmän uudistus ei kuitenkaan kehittynyt TSL:n näkökulmasta toivotusti. Yhteiskunnallinen sivistystyö hiipui lakimuutosten myötä, ja lopulta TSL:n painopiste muuttui opintokerhoista ammatillisiksi lyhytkursseiksi. Sivistys menetti merkitystään tulevaisuuden rakentajana.