Kirjallisuudentutkimuksella, ja varsinkin kirjallisuushistorialla on perinteisesti ollut iso rooli Suomessa ja kaikissa maissa, joissa kirjallisuus on osallistunut kansallisen identiteetin rakentamiseen. Onhan monesti osoitettu, miten moderni käsitys kirjallisuudesta kehittyi kansallisuusaatteen yhteydessä, ja miten vahvasti sekä kirjallisuus että kirjallisuushistoria ovat olleet mukana kansallisvaltioiden kulttuurien synnyssä. Kirjallisuuden ytimeksi on tuolloin nähty kieli. Suomen kieltä on Suomessa pitkään opiskeltu kouluissa äidinkielenä ja Suomen kirjallisuutta yliopistoissa kotimaisena kirjallisuutena. Metaforisella tasolla kotimaisuus ja äidinkieli herättävät hyvin intiimejä mielikuvia. Muualta tuleva suomen kielen ja Suomen kirjallisuuden opiskelija tai tutkija voi kokea ne poissulkeviksi käsitteiksi – mitä jos ei puhu suomea äidinkielenään, mitä jos Suomi ei ole kotimaa? Voiko siitä huolimatta tuntea olonsa kotoisaksi suomen kielessä ja omistaa elämänsä Suomen kirjallisuuden lukemiselle, tulkitsemiselle ja tutkimiselle?