Varhaiskasvatuksen opettajan asiantuntijuuteen on nähty kuuluvan kiinteänä osana reflektiivinen työote. Reflektiodiskurssissa painottuu aikuislähtöisyys, jolloin reflektio voi näyttäytyä yksisuuntaisena aikuisesta lapseen suuntautuvana toiminnan tulkintana. Tässä kolmen varhaiskasvatuksen tutkijan pohtivassa puheenvuorossa kysymme, miten reflektiodiskurssia olisi syytä kehittää ja onko lapsen äänellä sijaa reflektioprosessissa. Erityisen tarkastelun kohteena ovat reflektio ilmiönä varhaiskasvatuksessa sekä reflektion suhde mentalisaatioon ja lapsikäsitykseen. Artikkelissa pohdimme reflektiota mahdollisuutena rakentaa laajempaa ymmärrystä. Jos reflektiota käytettäisiin lapsen ja aikuisen välisen yhteyden luomiseen ja vahvistamiseen, muuttuisi reflektio enemmän lapsen oman äänen tavoittamisen suuntaan. Laajempi ymmärrys reflektiivisyydestä muuttaisi täten reflektion vain binäärisestä lapsi–aikuinen-kahtiajaosta dialogiseksi vuorovaikutussuhteeksi kohti sosiaalisempia käytäntöjä, joissa lapset ymmärretään aikuisiin verrattavina sosiaalisen todellisuuden tulkitsijoina.