Lapsen syyllistyessä rikokseen paljastuvat käsityksemme lapsuudesta, sukupolvien välisistä suhteista ja yhteisön suvaitsevaisuuden rajoista. Suomessa rikoksia uusivat lapset on lastensuojelulain nojalla ohjattu sosiaalihuollon asiakkaiksi. Helsingissä toimi 1980-luvulle asti pahantapaisten lasten asioihin keskittynyt suojelukasvatustoimisto, jonka jälkeen rikoksiin syyllistyneet lapset ovat olleet yhdennetyn lastensuojelutyön piirissä. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää viiden helsinkiläispojan lastensuojeluprosessia tarkastelemalla, millaisiksi muodostuvat toistuvasti rikoksiin syyllistyvän lapsen positio, sosiaaliset suhteet ja arjen rakenteet lähi- ja viranomaisyhteisöjen reaktioiden dynamiikassa. Tapaukset asettuvat eri vuosikymmenille 1940-luvulta nykyaikaan. Samalla tapaukset kuvaavat oman aikansa lastensuojelua ja yhteiskunnallisia käytäntöjä sekä sitä, miten yhteisöt ovat eri aikoina osallistuneet poikkeavuuden tuottamiseen. Tutkimuksen metateoria perustuu kriittisen realismiin ja erityisesti Roy Bhaskarin transformatiivisen sosiaalisen toiminnan malliin. Aihetta analysoidaan Edwin M. Lemertin yhteisöreaktion teorian viitekehyksestä, jolloin tarkastelun kohteena ovat poikkeavuuden institutionaaliset ja yhteisölliset määrittelykäytännöt laajassa rakenteellisessa kontekstissa. Tutkimus toteutetaan laadullisena monitapaustutkimuksena, ja sen primaariaineisto koostuu Helsingin suojelukasvatus- ja lastensuojelutyössä tuotetuista salassa pidettävistä asiakasasiakirjoista. Instituutiotason aineistona on käytetty suojelukasvatustoimiston ja sosiaaliviraston toimintakertomuksia vuosilta 1943–2004 sekä kunnallisia asetuskokoelmia vuodesta 1907 alkaen ja lainsäädäntötason aineistona 1900-luvulla julkaistuja lapsi-, nuoriso- ja rikosaiheisia komiteamietintöjä sekä valmista lainsäädäntöä. Empiirisiä tutkimustuloksia tarkastellaan aiempia historian- ja lastensuojelututkimuksia, aikalaiskirjallisuutta ja kaupunkiyhteisöä käsitteleviä tutkimuksia vasten. Aineiston analyysi perustuu Derek Layderin adaptiivisen teorian malliin. Tutkimuksessa luodaan lastensuojelun historialliseen tarkasteluun näkökulma, jossa historiallista aikaa, sen jäseniä ja niiden keskinäisten suhteiden dynamiikkaa tarkastellaan yksilötasolla kulkevan, yhteisöreaktion teoriasta käsin tulkitun rekonstruktion pohjalta. Tapausanalyysit paljastavat, miten lapsen positiot rakentuvat sosiaalityön käytännöissä erilaisiksi eri aikoina. 1940-luvulla lapsi asemoituu psykopaatiksi ja rikollistyypiksi. Suojelu suuntautuu yhteisöön, jota tulee varjella häiriintyneeltä lapselta, ja mukauttaminen yksilöön, joka tulee eristää. 1960-luvulta 1980-luvulle sosiaalityön käytännöissä muodostuu autettavan ja tuettavan lapsen positio, jolloin lapsesta tulee olosuhteiden uhri, oikeuksia omaava subjekti ja suojelun kohde. Vuosituhannen taitteessa normeja rikkova lapsi asemoituu vaaralliseksi yksilöksi, jolle tulee asettaa rajoja yhteisön turvallisuuden nimissä. Tapausanalyysien yhteydessä näkyviksi tulevat myös lastensuojelussa kulloinkin vallalla olleet opin ja käytännön paradigmat.