• Research data close
• Other research products close
• FI close
• Finnish close
• Digital Humanities and Cultural Her... close

Vuonna 2006 valmistuneessa Kampin keskuksessa yhdistyvät kaupallinen tila, joukkoliikenteen terminaalit, toimistorakennukset ja asunnot. Rakennus on osa suuren ihmisjoukon arkea. Tutkimus tarjoaa yhtenäisen esityksen Kampin keskuksen korttelien rakennus- ja suunnitteluhistoriasta 1800-luvulta nykypäivään, ja suhteuttaa Kampin kehitystä kasvavan Helsingin urbaaneihin ilmiöihin. Historiallista taustaa vasten analysoidaan Kampin keskuksen kaupunkitilaa. Keskeisenä aineistona tutkimuksessa ovat valmiista rakennuksesta tehdyt havainnot, alueelle tehdyt asemakaavat, suunnitelmaluonnokset ja kilpailuasiakirjat. Näiden ohella käytetään tutkimuskirjallisuutta etenkin alueen historiasta. Kaupunkitilan analyysi ammentaa arkkitehtuurintutkimuksen suuntauksesta, joka painottaa tilan moniaistista kokemista, tilaa todellistavia käytäntöjä ja tilassa vaikuttavia valtasuhteita. Tutkimuksessa eritellään fenomenologisen käsitteistön avulla, mitä merkityksiä Kampin kauppakeskuksen tilaan tuo näköärsykkeiden korostettu asema. Vallan kysymyksiä pohditaan kaupunkitutkimuksen viitekehyksessä tarkastelemalla maan ja kiinteistöjen omistussuhteita sekä alueen väestöä. Kampin kentällä 1830-luvusta lähtien sijainnut sotilaskasarmi viivästytti kivikaupungin leviämistä alueelle. Korttelit muuttuivat 1930-luvulla linja-autoasemaksi, ja loppuvuosisadan ajan tehtiin pääasiallisesti toteutumattomia suunnitelmia alueen rakentamiseksi. Vasta 1990-luvun lopussa suunnittelutyö tuotti hedelmää. Vuonna 2006 valmistunut Kampin keskus ja alueen kaavoitus valmistuivat yksityisen rakennuttajan ja kaupungin yhteistyön tuloksena. Uudenlainen suunnitteluprosessi herätti kritiikkiä. Kokemuksellisesta näkökulmasta kauppakeskuksen tilassa vallitsee jännite sirpaleisten aistiärsykkeiden ja pitkien, suorien käytävien välillä. Siellä näkyvät myös kaupallisten tilojen historian keskeiset ilmiöt. Kaupallisuus määrittää niin arkkitehtuuria kuin tilan käyttäjiin suhtautumistakin. Kahdessasadassa vuodessa alue on muuttunut jättömaasta arvokkaaksi osaksi ydinkeskustaa. Samalla ylemmän sosiaaliluokan väestö on syrjäyttänyt vähävaraiset asukkaat. Kaupungin ja yksityisen rakennuttajan yhteistyö Kampin keskuksen hankkeessa oli kaupunkisuunnittelun toimintatapojen muutoksen ensi askelia Suomessa. Yksityinen raha vaikutti siihen, että suunnitelmat tällä kertaa toteutuivat. Rahan vaikutus ei ole kuitenkaan päättynyt, sillä Kamppiin syntyi kaupunkitila, joka on kiinteistösijoittamisen pelinappula ja kehittyy keskiluokan kulutustarpeiden ehdoilla. Hankeprosessin ohella Kampin keskuksen kortteleissa poikkeuksellista on se, miten keskustassa säilyi niin pitkään tehottomasti rakennettu alue. Sen sijaan tyypillistä kaupungin kasvua Kampin keskuksen kortteleissa edustaa alueen vähittäinen keskiluokkaistuminen ja kiihtyvä maan hyödyntämisen tehostuminen. Kampin keskuksen korttelit ovat olleet välitilassa sekä paikallisesti että ajallisesti: Se on sijainnut keskustan ja esikaupungin välissä ja toiminut 1800-luvulta saakka porttina Espooseen. Yhtä pitkään alue on ollut erilaisissa väliaikaiskäytöissä Kampin keskuksen valmistumiseen saakka. Edelleen alue rakentuu ja muovaantuu. Käyttäjät ja omistajat suorittavat haltuun ottoja. Lasiseinillä jaoteltu sisätila voi helposti muuttaa muotoaan. Näyteikkunat, mainokset ja näytöt luovat rakennuksen nahkaa.

Sekä Suomen että suomalaisen arkeologian historia eli muutoksen aikaa 1900-luvun alussa. Arkeologia tutkii pääasiassa aikaa, jolta ei ole kirjallisia lähteitä, joten paljon tutkimusta ja tulkintoja esihistoriasta joudutaan tekemään kaivauksilla esiin tulleiden löytöjen pohjalta. Historia on kuitenkin aina tulkintaa, ja tulkintaa ohjaavat erilaiset seikat, jotka vaihtelevat ajan, paikan ja yksilön mukaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaan suomalaisen arkeologian tutkimuksen historiaa sen aineiston perusteella, mitä on ollut käytettävissä aikalaistutkijoilla ja mitä on säilynyt nykypäivään saakka. Tarkoituksena on tutkia, millä tavoin arkeologista tutkimusta tehtiin, ja mitkä seikat vaikuttivat sekä kenttätöiden tekemiseen, löytöjen talteenottoon, muistiin merkitsemiseen, tulkintoihin ja myöhempään käyttöön Pirkanmaalla vuosina 1910–1939. Materiaalina tutkimuksessa toimivat ensisijaisesti arkeologisten kenttätöiden kenttätyöraportit sekä niiden löytöluettelot, sekä jossain määrin myös ajan oppikirjat ja artikkelit. Tarkoitus on lähdekriittisesti ja kontekstualisoiden tarkastella raportteja ja tutkia siten tutkimusalan historiaa ja sitä, mitkä seikat ovat ohjanneet tutkimusta tuolloin. Selvyyden vuoksi tutkielmassa on käytetty myös kaavioita, joissa kenttätyöraportit on jaettu tekijän, vuoden ja kunnan mukaan, mutta näiden käyttö on havainnollistavaa eikä varsinaisesti tilastollisten menetelmien hyödyntämistä. Jonkin verran tutkielmassa käydään läpi myös tutkijoiden henkilöhistoriaa, mutta pääpaino on raporteilla, jotka ovat olleet käytettävissä muilla tutkijoilla ennen ja nyt, mutta joita ei ole suunnattu suurelle yleisölle. Kenttätyöraporttien perusteella kenttätöitä tehneiden arkeologien keskuudessa oli laajaa variaatiota kenttätöiden tekemisen ja niistä raportoimisen suhteen. Suoraan viitteitä siitä ei löytynyt, että nationalistinen historiankuva olisi ohjannut tulkintaa tai tutkimuskohteiden valintaa, mutta olemassa oleva historiankuva kuitenkin vaikutti tutkimukseen, ja tutkimus myös kuvaan historiasta. Lisäksi selkeiden, yhtenäisten käytäntöjen puute raportoinnin osalta loi lisää hajontaa ja variaatiota aineistoon. Aineistosta erottui kuitenkin muutoin selkeitä asioita, jotka toistuivat useissa töissä säännönmukaisesti, kuten paikallisten informanttien käyttö tutkimuksen apuna ja paikallisen perintötiedon kirjaaminen muistiin. Tutkimuksessa selvisi lisää siitä, mitä tietoa 1900-luvun kaivauksilta on säilytetty seuraaville tutkijoille.

Pro gradu -työni aiheena on Keisarillisen Aleksanterin -yliopiston piirustussalin historia vuosina 1830–1893. Tutkimukseni kattaa kolmen piirustusmestarin opetuskaudet. Vuosina 1830–1848 piirustusmestarina toimi Pehr Adolf Kruskopf. Häntä seurasi Magnus von Wright, joka toimi piirustusmestarina vuodet 1849–1868. Hänen jälkeensä toimeen valittiin Adolf von Becker, jonka opetuskausi kesti vuodet 1869–1892. Yli kuusikymmentä vuotta piirustussalin historiaa avaa näkökulman Suomen taidekoulutuksen alkuvaiheisiin, yliopiston kehitykseen sekä syvempiin muutoksiin yhteiskunnassa. Tutkimuksessa on käytetty lähteenä erityisesti Helsingin yliopiston konsistorin pöytäkirjoja, Suomen Taideyhdistyksen pöytäkirjoja, kirjeenvaihtoa ja ajan lehdistöä. Kruskopfin opetuskausi voidaan nähdä eräänlaisena Suomen taidekoulutuksen esivaiheena. Yliopiston piirustussalin varsinaisena tarkoituksena ei ollut kouluttaa taiteilijoita. Piirustussalin merkitys nähtiin ylioppilaiden sivistämisessä ja myös siinä, että heille tarjottiin moraalisesti kunnollista ajanvietettä. Tämän tutkimuksen huomattavimpia tuloksia on von Wrightin kauden merkityksen avautuminen, sillä aikaisemmin hänen ajastaan piirustusmestarina ei ole tehty mitään tutkimusta. Von Wright oli keskeinen henkilö niin Suomen Taideyhdistyksessä kuin Keisarillisessa Aleksanterin -yliopistossakin. Von Beckerin aikana piirustussalin rooli taiteilijoiden kouluttajana nousi erityisen tärkeäksi. Lisäksi von Becker otti aktiivisesti kantaa ajan taidepoliittisiin kysymyksiin. Käsittelemälläni ajanjaksolla Suomen taide-elämä muovautui sellaiselle pohjalle, jolle se nykyäänkin rakentuu. Pro gradu -työni tarkoituksena on selvittää piirustussalin ja piirustusmestareiden merkitys Suomen taide-elämässä. Tutkimuksessa olen pyrkinyt käsittelemään taidekenttää kokonaisuutena. Vertailenkin piirustussalia ajan muihin piirustuksen opetusta tarjoaviin instituutioihin sekä siihen, miten ajan merkittävät tapahtumat Suomen taide-elämässä vaikuttivat piirustussaliin. Näin tutkimukseni tarkastelee ensimmäisen suomalaisen ammattitaiteilijoiden sukupolven kouluttautumista.

Tutkielma käsittelee Ulla Jokisalon esineellisiä teoksia. Tarkastelen Jokisalon teosten luomaa haptisen representaation luomaa illuusiota. Tutkielman lähtökohtana on havainto siitä että Jokisalon teoksia on vaikea määritellä mihinkään tiettyyn taidemuotoon. Vaikka teosten lähtökohtana on useimmiten valokuva, muuttuvat ne Jokisalon käsissä esineellisiksi teoksiksi. Jokisalo kirjoo, ompelee, leikkaa ja liittää teoksiin saksia, neuloja ja lankaa luoden Trompe l ilin kaltaisia erilaisia optisia illuusioita. Jokisalolle on muodostunut vuosien varrella oma henkilökohtainen taiteen kuvasto, jonka esineet muodostavat niiden oman kieliopin. Näiden teosten lähtökohtana on Jokisalon oma elämä, muistot ja muistaminen. Tarkastelen teosten haptista representaatiota ihmisen aistikokemuksien kautta. Koska Jokisalon teokset vaikuttavat katsojaan usealla eri aistilla, tulen käsittelemään teoksia viiden eri aistin: kuulo-, näkö-, haju-, maku- ja tuntoaistin kautta. Ulla Jokisalon esineellisten teosten tarkastelussa otan avukseni haptisen käsitteen, jota lähestyn erityisesti Alois Riegelin (1858 1905) ajattelun kautta. Riegelin mukaan haptinen havainto määritellään yleensä taktiilisen (kosketusaisti), kinesteettisen (liikeaisti), ja proprioseptisen (ruumiin sisäaistimus) aistimusten yhteistoiminnaksi. Haptisessa representaatiossa kuvallinen esittäminen toimii yhdistävänä kudoksena eri aistien ja asioiden välillä. Siinä katse ja kohde lähentyvät toisiaan, vaikka se ei kirjaimellisestikaan merkitse koskemista. Haptinen representaatio viittaa kosketuksen kokemiseen paitsi ruumiin pinnalla myös sen sisällä. Silmin nähty herättää paitsi tuntoaistimuksia myös parhaimmillaan liike ja hajuaistimuksia. Jokisalon työt eivät olekaan vain valokuvia, vaan parhaimmillaan kolmiulotteisia kuvalliseen muotoon saatettuja ajatuksia ja tunteita. Ulla Jokisalon teoksista löytyy tarkastelussani elementtejä kuten sanattomuus ja kielettömyys, mitkä ovat se asia, joka houkuttaa katsomaan ja laittaa kauhistuttamaan, mutta myös juuri se vetää puoleensa. Teosten aiheet ovat äärimmäisen yksityisiä, mutta samalla kuitenkin kaikkien yhteisiä. Jokisalon teokset ovat usealla aistilla aistittavia. Katsomme kuvaa, luemme teosnimen, tunnemme saksien teräksen kylmyyden ja niiden terävyyden. Neulat pistelevät sormenpäitä ja langat kulkevat sormiemme lomitse. Valokuvat muuttuvat esineellisiksi teoksiksi, minkä jälkeen haptisen havainnon luova teos avautuu kohti katsojaa ja kutsuu hänet mukaan teokseen. Jokisalon teokset herättävät mielenkiintomme aluksi taidokkaasti luodun visuaalisen ilmeen avulla, minkä jälkeen voimme konkreettisesti tuntea töissä esiintyvien esineiden materiaalisuuden haptisen representaation.

Postmodernin arkkitehtuurin vaihtoehtoisena näkökulmana esitetty historiallista eklektisyyttä vastustanut ’kriittinen regionalismi’ voidaan nykypäivänä ymmärtää paikallisuuden ja jatkuvuuden teoriana. Tutkimukseni selvittää miten paikallisuuden merkitystä tulisi huomioida nykyarkkitehtuurin kontekstissa, kun digitaalisuus muuttaa tapaa millä todellisuutta hahmotetaan. Informaation välitykseen liittyvä vallankumous on muokannut ajan ja paikan käsitteitä. Tutkin digitalisaation merkitystä osana arkkitehtuurin luovaa työskentelyä, fenomenologiaan pohjautuvan arkkitehtuuriteorian näkökulmasta. Selvitän myös perspektiivin merkitystä digitaalisten ohjelmien rakenteissa. Tutkimukseni lähtökohta on arkkitehtuurihistorioitsija Kenneth Framptonin essee Towards a Critical Regionalism: SixPoints for an Architecture of Resistance (1983). Esimerkkinä ympäristön huomioinnista Frampton nostaa Alvar Aallon piirtämän Säynätsalon kunnantalon (1952). Käytän rakennusta lähtökohtana tutkimuksessani, kun analysoin miten nykypäivän suunnittelussa voidaan huomioida paikallisuutta ja ympäristöä. Selvitän teorian kehitystä ja niitä mahdollisuuksia, mitä arkkitehtuurissa on toteutettu perustuen Framptonin teesin keskeisiin ajatuksiin. Tulkitsen paikallisuuden käsitettä nykyarkkitehtuurin esimerkkien avulla, myös empiiristen havaintojen ja liikkeen kautta. Vertaan globalisaation merkitystä ja historiallisten kerrostumien jatkumoa kahdessa vastakkaisessa kaupunkitilassa. Ajallisen kehityskaaren havainnollistamiseksi vertaan arkkitehtuurin esimerkkejä eri vuosikymmeniltä. Lopuksi sovellan Framptonin teesiä Anttinen Oiva arkkitehtitoimiston suunnittelemaan Helsingin yliopiston pääkirjastoon (2012).

Pro gradu-tutkielmassani käsittelen Hagelstam Huutokaupat Oy:n kansainväliseen laatuhuutokauppaan jätettyjä esineitä sekä esineensä myyntiin jättäneiden henkilöiden kokemuksia luopumisprosessin aikana. Tavoitteeni on kartoittaa luopumisprosessia ja selvittää, mitä ajatuksia esineen jättäminen huutokauppaan kirvoittaa ja minkälaisia muistoja, merkityksiä ja arvoja huutokauppaesineisiin liittyy. Lisäksi pohdin, katoaako huutokauppaesineen menneisyys tietämättömiin sen vaihtaessa omistajaa. Toissijaisena tavoitteena on hahmottaa huutokauppaesineen hinnanmuodostusta ja informanttien suhtautumista arviointiin ja hinnoitteluun. Tutkimusaineisto perustuu kuuden Hagelstam Huutokaupat Oy:n joulukuussa 2011 pitämään kansainväliseen laatuhuutokauppaan jättäneen henkilön haastatteluun. Viisi haastatelluista henkilöistä on samassa yhteydessä myynyt taide- ja antiikkiesineitään Hagelstamin tytäryhtiön, Apollo Auctions -huutokaupan kuukausihuutokaupassa. Hyödynnän tutkimuksessani nykyaikaiseen monitieteelliseen aineellisen kulttuurin tutkimukseen liittyvää lähestymistapaa, jossa kiinnitetään yhä enemmän huomiota esineiden merkityssisältöön ja kokemuksellisiin näkökulmiin, kuten arvoihin, arvostuksiin, asenteisiin, symboleihin, muistoihin ja tunteisiin. Pääosa tutkimuskirjallisuudesta tulee etnologiasta, antropologiasta, sosiologiasta ja taloustieteistä. Tutkimuksen rakenne perustuu kronologisuuteen, jossa haastatteluista kristallisoituneita avainteemoja käsitellään aikajärjestykseen perustuvan kertomuksen tavoin. Työni alkaa esineiden saantiin liittyvillä kysymyksillä ja etenee muistojen ja luopumisprosessin kautta siihen vaiheeseen, jossa esineen myyntihinta vahvistuu. Tutkimuksessa ilmenee, että huutokauppaesineet ovat useimmissa tapauksissa tulleet omistajalleen joko perintönä tai lahjana vanhemmilta tai läheisiltä. Esineisiin liittyvät tiedot ja entisen omistajan niihin liittämät merkitykset eivät saannin yhteydessä olleet välittyneet eteenpäin. Informantit olivat varustaneet esineet uusilla merkityksillä ja arvoilla, mutta uudet merkitykset eivät olleet muodostuneet sellaisiksi, että laatuhuutokauppaan nyt jätetyt esineet olisi haluttu pitää. Laatuhuutokaupassa myydyt esineet toimivat useimmissa tapauksissa linkkinä lapsuuteen ja lapsuudenkotiin. Kodin merkitys korostui kaikissa haastatteluissa ja kotiin liittyvä tilanpuute oli myös päällimmäisenä luopumissyitä eritellessä. Ainoastaan yhdelle informantille raha oli ensisijainen syy esineistä luopumiseen. Laatuhuutokauppaesineisiin liittyvät vähäiset merkitykset ja tunnesiteet lienee syynä siihen, että esineistä luopuminen on ollut verrattain helppoa. Luopumista näyttää helpottaneen myös nk. luopumisstrategioiden käyttö ja oletus siitä, että esine päätyisi hyvään kotiin. Aineistosta ilmenee lisäksi, etteivät informantit oleta uuden omistajan olevan kiinnostunut heidän esineidensä yksityisemmästä historiasta. Informanteilta ei ollut luovutuksen yhteydessä lähemmin kyselty, eivätkä he liioin itse olleet kertoneet, esineidensä yksityisiä taustoja. Esineiden yksityisemmät tarinat eivät näin ollen saaneet edes mahdollisuutta välittyä huutokaupalle eivätkä myöskään ostajalle. Luottamus huutokauppayhtiön asiantuntijuuteen, niin myytävien esineiden valinnassa kuin hinnoittelussakin, ilmenee useimmissa haastatteluissa. Tutkimuksessa todetaan lisäksi, että laatuhuutokauppaan myyntiin jätettyjen maalausten lähtöhinnat olivat linjassa myyjien omiin arvioihin, sen sijaan muiden kuin taulujen lähtöhinnat yllättivät korkeudellaan. Tutkielmani antaa viitteitä siitä, että taide-esineiden tarkastelu poikkitieteellisen aineellisen kulttuurin tutkimuksen näkökulmasta voisi laajentaa ymmärrystä taiteen mahdollisuuksista, vaikutuksista ja merkityksestä yhteiskunnassa yleisemminkin. Lisäksi tämän näkökulman kautta voisi olla mahdollista hankkia hedelmällistä tietoa esimerkiksi taiteen ja yksittäisen taiteilijan arvostamisesta/arvottamisesta sekä taidekentän dynamiikasta ja mekanismeista.

Tutkielma käsittelee toisen maailmansodan aikana (1940–1945) Suomessa julkaistujen kotimaisten kirjojen kansia ja niissä käytettyjä kuva-aiheita. Tutkielman lähtökohtana on kysymys kirjankansien ja kansien kuva-aiheiden kyvystä heijastaa ilmestymisaikansa yhteiskunnallisia ja poliittisia tapahtumia. Tutkimuskysymys kohdentuu kirjankansiin yhteiskunnan ja kulttuurin olosuhteiden visuaalisina representaatioina. Tutkimuksen aineisto koostuu noin sadan satunnaisotannalla valitun kotimaisen kirjan kannesta. Tarkempi kuva-analyysi kohdistuu 36 kirjan kansikuvaan, jotka on jaoteltu kirjan kansiaiheiden ja osin myös sisällön perusteella kuuteen ryhmään: lapset, nuoret, naiset, miehet, politiikka ja symbolit. Tutkimuksen painotus on kirjojen kontekstuaalisessa ja ajallisessa viitekehyksessä, eli tutkimuksen rajautumisessa nimenomaan sota-aikaan. Tutkimus on aineistolähtöinen ja loogiseen päättelyyn ja tulkintaan perustuva. Laadullinen tutkimus sopii aineiston analysoinnin menetelmäksi tutkittaessa sodan representoitumista kirjojen kansissa. Representaation käsitettä käytetään teoreettis-metodologisena työkaluna, jonka avulla pyritään tutkimaan ja tulkitsemaan, miten sota-ajan kirjojen kansissa käytetyt kuvat ja kuvastot rakentavat merkityksiä ja mistä näkökulmista. Tutkimuksessa hyödynnetään useampia kuvan tulkitsemisen metodeja, erityisesti lähilukua ja semioottista analyysimallia, joiden avulla pohditaan ja tulkitaan kuvien tuottamia merkityksiä, sekä esitetään tutkimuksen keskeiset kysymykset: mitä ja miten kuvat esittävät, ja mitä aatteita ja arvoja kuvissa esitetyt ihmiset, asiat ja symbolit edustavat? Ideologis-kriittinen lähestymistapa auttaa hahmottamaan sota-aikana vallalla olleiden, esimerkiksi isänmaallisuutta tai Suur-Suomi -aatetta henkineiden havainto- ja kuvaustapojen vaikutusta kirjojen kansiin. Sota-ajan kirjojen kansien voi havaita toimivan intertekstuaalisessa suhteessa muiden saman ajan visuaalisen kulttuurin tuotteiden kanssa; samoja merkkejä, kuva-aiheita ja tyylejä löytyy toisten kirjojen lisäksi myös mainoksista, julisteista ja lehtien kansikuvista. Useimpien kirjojen kannet kuvittavat vain kirjan tapahtumia, mutta moniin on tiivistetty vihjeitä myös vallinneista olosuhteista, jopa kokonaan kirjan sisällön ulkopuolisella tasolla. Kansikuvista löytyy runsaasti kirjan julkaisuajankohdalle ominaisia, tunnistettavia elementtejä ja piirteitä ja asenteellisia aineksia. Pitkälti propagandan ja sotasensuurin vaikutuksesta sota-ajan kirjankansista puuttuu kaikki ruma ja ikävä; kuolemaa, tuskaa tai pelkoa ei näytetty, kuoleman kuvat korvataan yleisimmin ristin kuvalla. Tutkielma valottaa myös sota-aikana vallalla ollutta varsin normatiivista ihmiskuvauksen tapaa. Tavat kuvata tytöt ja naiset kirjojen kansissa äärimmäisen yksipuolisisesti ja stereotyyppisesti ylläpitivät ja vahvistivat ajan kulttuurisia rakenteita; kotipiiri siihen kuuluvine murheineen kuului naisille, muu maailma miehille. Käsityksiä sukupuolirooleista ei kyseenalaistettu. Miesten poissaolo muiden kuin sota-aiheisten kirjojen kansista puolestaan vahvistaa käsitystä miesten poissaolosta arjessa. Sukupuolettuneisuus näkyy myös sekä kirjojen lajityypeissä että niiden kansissa; esimerkiksi tyttö-, viihde- ja sotakirjat erottuvat toisistaan kansien kuvien, värien ja typografian avulla selkeästi.

Tutkielma käsittelee taideteoksen ja sitä sitä ympäröivän, taiteen esittämiseen varatun tilan vuorovaikutusta Olaf Brzeskin, Maurizio Cattelanin ja Elmgreenin & Dragsetin teoksissa. Tutkielmassa tarkastelen erilaisia taideteoksen ja sen esitystilan rajojen määrittymiseen vaikuttavia tilankäytön keinoja. Työn tavoitteena on selvittää, minkälaisia lähestymistapoja taiteen esittämiskäytäntöihin analysoitavista teoksista voidaan lukea. Työn teoriatausta jakautuu taideteoksen rajoja, taidenäyttelyitä, museo- ja galleriatilaa sekä taiteen esittämiskäytäntöjä käsittelevään taidehistorialliseen ja museologiseen tutkimukseen. Erityisenä teoreettisena viitekehyksenä on valkoiseksi kuutioksi kutsuttua taiteen esitystilaa käsittelevä läkirjallisuus. Tärkeä referenssi tulkinnalle on lisäksi Carol Duncanin ajatus museo- ja galleriatilasta rituaalisena, taiteen mietiskelyyn omistettuna tilana. Analysoimani aineisto koostuu yhteensä yhdestätoista Olaf Brzeskin, Maurizio Cattelanin sekä Elmgreenin & Dragsetin veistoksesta ja installaatiosta vuosilta 1997–2011. Tilankäytön näkökulmasta teokset ovat oivaltavia, hämmentäviä ja yllätyksellisiä. Tulkitsen teoksia suhteessa niitä ympäröivän näyttelytilan fyysiseen muotoon. Teosanalyysejä jäsentävät taideteoksen asemaa, fyysisiä rajoja sekä näyttelytilan häivytettyä ja rituaalista luonnetta eri näkökulmista pohtivat kohtauksellisuuden, banaalin ja murenevan tilan teemat. Keinot, joilla taideteokset kommentoivat taideteoksen ja ja tilan suhdetta, osoittautuvat moninaisiksi. Ne toimivat sekä fyysisellä että käsitteellisellä tasolla tai molemmilla samanaikaisesti. Teokset hämmentävät taideteoksen asemaa ihailun kohteena taiteen esittämiseen omistetussa tilassa muun muassa asettamalla kyseenalaiseksi taideteoksen ja taustan sekä erityisen ja arkisen välisen erottelun. Taideteosten ja niiden taustan välisen rajat osoittautuvat häilyviksi. Tutkielman johtopäätöksissä totean, että kyseenalaistamalla omia rajojaan teokset osallistuvat aktiivisesti keskusteluun nykytaiteen esittämiskäytännöistä. Näiden taiteen autonomiaa koskevasta modernistisesta käsityksestä ammentavien esittämiskäytäntöjen totean puolestaan venyvän valkoisen kuution häivytetyllä luonteella leikittelevän tai sitä pilkkaavan nykytaiteen tarpeisiin. Valkoinen kuutio ei osoittaudu ainoastaan ideaaliksi esittämistilaksi kontemploitavaksi asetettavalle taiteelle, vaan myös lähtökohdaksi nykytaideteosten käsittelemille aiheille.

Tämä pro gradu käsittelee alkuperäiskansojen suhdetta arkeologiaan. Esimerkeiksi on valittu Suomen saamelaiset ja Yhdysvaltain alkuperäiskansat. Tarkastelun kohteeksi nousee repatriaatio ja siihen liittyvät kysymykset arkeologian ja museologian näkökulmasta. Pro gradussa tarkastellaan saamelaisten ja intiaanien suhdetta arkeologiseen tutkimukseen ja tutkijoita näiden ihmisryhmien historian valossa. Stereotypiat ja niiden vaikutukset näkyvät arkeologian kehityksessä. Työssä tarkastellaan rasismin ja nationalismin yhteyttä arkeologisiin tutkimuksiin, sekä pohditaan niihin liittyviä vaaroja nykypäivän arkeologiselle tieteelle. Saamelaisten ja erityisesti intiaanien yhteys Sami Power ja Red Power liikkeiden myötä, vaikutti arkeologiaan. Yksi Red Power liikkeen suurista saavutuksista on lakiuudistus vuodelta 1990. The Native American Graves Protection and Repatriation Act antoi Yhdysvaltain alkuperäiskansoille mahdollisuuden vaatia kansojensa luurankoja luovutettavaksi takaisin. Syntynyt tilanne on luonut uuden asetelman alkuperäiskansojen ja arkeologien välille. Repatriaation käytänteet ovat muuttaneet arkeologien ja alkuperäiskansojen välisiä valtarakenteita ja alkuperäiskansoille ollaan antamassa ääni, sekä museoiden näyttelyiden luomisprosesseissa että museoiden aineistojen omistamiseen liittyvissä kysymyksissä. Kysymykseen, kuka omistaa menneisyyden, liittyy monia ristiriitoja ja haasteita. Kulttuuristen aineistojen hallussapitoon, myyntiin ja omistamiseen on kautta arkeologian historian käytetty perusteluita, jotka menettävät validiuutensa nykyisessä NAGPRAn luomassa tilanteessa. Ajattelun rakenteet ovat muuttuneet. Alkuperäiskansojen ja museoiden välille luodaan uusia yhteistyön ja yhteisymmärryksen muotoja. Eri alkuperäiskansoilla on erilaisia näkemyksiä siitä, kenen tulisi pitää hallussa ja suojella heidän kulttuurista aineistoaan. Suomessa ja Yhdysvalloissa on reagoitu repatriaatioon eri tavoin, vaikka lopulta on päädytty samaan ratkaisuun, uudelleen hautaukseen. Kysymys siitä kenellä on oikeus tutkia alkuperäiskansojen kulttuureja, ansaitsee jatkuvaa tarkastelua. Vastaus tähän kysymykseen voi vaihtua ajan kuluessa muuttuvissa tilanteissa. Nykyisessä tilanteessa näen, että erilaisista taustoista lähtökohtaisesti tulevat näkemykset laajentavat tutkimuksen kenttää ja syventävät näkemyksiä. Alkuperäiskulttuuritaustainen henkilö ammentaa tutkimukseensa eri lähteistä kuin valtaväestöön kuuluva henkilö. Molemmilla on annettavaa tutkimukselle. Arkeologia elää ajassa ja sen tulee olla tietoinen niistä riskeistä, joita liittyy valtavirran nationalistisiin suuntauksiin. Arkeologian poliittisuus ja sidoksisuus aikaan on johtanut siihen, että arkeologialla on paljon vastattavaa alkuperäiskansoille. Uudenlainen sillanrakennus arkeologien taholta on alkanut, alkuperäiskansoille annetaan menneisyyden hallintaan liittyvä ääni.

Susiluolan arkeologiset kaivaukset vuosina 1997-2000 ja 2003-2006 olivat arkeologisesti ja tiedeviestinnällisesti poikkeukselliset. Susiluolan tutkijat julkaisivat pian tutkimusten alettua löytäneensä mahdollisia jälkiä Neandertalin ihmisestä. Tulkinnat herättivät poikkeuksellisen paljon huomiota sanomalehdissä sekä keskustelua ja kritiikkiä myös arkeologian tieteenalan sisällä. Tiedekiista aiheen ympärillä eli niin populaarissa mediassa kuin tieteellisillä foorumeilla. Työssäni tutkin Susiluola-uutisointia painopisteinäni uutisoinnin määrän, sävyn ja aiheiden kehittyminen suhteessa arkeologisten kaivaustutkimusten etenemiseen. Työssäni tutkin tiedekiistan eri tasojen vuorovaikutusta toisiinsa ja tiedekiistan leviämistä median tasolta toiselle. Analysoin lisäksi, onko populaari uutisointi kielteistä arkeologian alan julkisuuskuvalle. Aineistoni kattaa Helsingin Sanomien ja Pohjalaisen Susiluolaa käsittelevät jutut vuosilta 1995-2006. Sanomalehtijuttuja on yhteensä 98. Sanomalehtiaineiston rinnalla tutkin tieteenalan omaa keskustelua, jota käytiin erityisesti Tieteessä tapahtuu -lehdessä ja Fennoscandia Archaeologicassa sekä Muinaistukija ja Kivi -lehdissä. Vertailen valtakunnallisella ja paikallisella tasolla Susiluolan uutisoinnin eri ilmiöitä sekä populaaria sanomalehtiaineistoa ja tieteenalan sisäistä keskustelua. Olen käyttänyt tasojen ja tiedekiistaan liittyviä teorioita eri medioiden yhteistoiminnan ja vuorovaikutuksen tutkimuksessa. Olen käyttänyt määrällisiä ja laadullisia menetelmiä yhdessä. Olen lähiluennan kautta tehnyt kontekstuaalista analyysia lehtijuttujen sisältöjen ja suhteiden välisestä vuorovaikutuksesta. Intertekstuaalisuuden käsitteen kautta analysoin eri viestinnän tyylien sekoittumista ja välittymistä tasolta toiselle ja genrestä toiseen kuten tutkimusjulkaisuista sanomalehtiuutisiin. Keskeisin tutkimustulokseni on, että Susiluolan löytöjen tulkinnoista käydyn kiistan rinnalla eri medioissa elää mediatilan hallintaan, tutkijan rooliin ja tiedeviestintään liittyvä tiedeviestinnän kiista, jossa erilaiset tiedeviestintästrategiat ja käsitykset oikeasta tiedeviestinnästä törmäävät. Kyse on erityisesti mediatilan hallintaan liittyvästä keskustelusta, jossa eri osapuolet pyrkivät määrittelemään populaarissa mediassa esiintyvää oikeaa tulkintaa. Eri tiedeviestinnän tasot populaarista mediasta tiedejulkaisuihin vaikuttavat toisiinsa tiedekiistan levitessä. Arkeologian alalle kielteistä julkisuutta aineistosta oli kuitenkin vain pieni osa. Tiedekiista on ollut osaltaan tekemässä Susiluolan tutkimuksia tunnetuiksi.