• 2015-2024close
• Closed Access close
• Research software close
• Other research products close
• Finnish close

Clinical practice is an essential part of nursing education. Mentoring competence of mentors is critical for nursing student’s practical learning. The purpose of this cross-sectional study was to describe and compare how mentors self-evaluate their mentoring competence in the clinical practice of five European countries. The data was collected from mentors who are registered nurses working in healthcare organizations in five countries: Finland, Italy, Lithuania, Slovenia, and Spain during 2016–2019 (n=1604). Data was collected with Mentor Competence Instrument, which includes seven sum-variables and 43 items: mentoring practices in the workplace, mentor’s characteristics, motivation of the mentor, goal orientation in mentoring, reflection during mentoring, student-centered evaluation and constructive feedback. The data was analyzed using statistical methods. The averages of the mentor’s competence varied between 3,30–3,63 (1=completely disagree – 4=completely agree). The highest competence was in the area of reflection during mentoring, whereas the lowest competence was in the area of mentoring practices in the workplace. The Slovenian mentors evaluated their competence highest and Italians evaluated their competence lowest. Finnish mentors evaluated their competence second lowest. The results of this study can be used for developing a mentor’s competence and education. Mentors should be more aware of mentoring practices in the workplace, develop their evaluation skills and pay attention to goal orientation in mentoring. Mentor education should respond to these needs.

Suomen ja Ruotsin välillä on satoja vuosia kestänyt keskinäisriippuvuus. Välillä maat muodostivat jopa ”yhteisvallan”. Ruotsin 1600-luvulle ajoittuvaa suurvaltakautta kuvataan Suomen ja Ruotsin yhteiseksi saavutukseksi. Myöhemmin 1700-luvulla geopolitiikka – Venäjän ”turvallisuusintressi” tai paremminkin imperiaalinen laajentumishalu – rapautti yhteisvallan perustukset ja johti 1809 Suomen valtiolliseen eroon Ruotsista. Kylmän sodan päättymiseen liittyi odotus, että geopolitiikka ei enää määräisi valtioiden suhteista. Sotilaallinen varautuminen menetti samalla merkitystään. Se pyrittiin korvaamaan yhteistyöllä. Suomi ja Ruotsi lähentyivät toisiaan EU-jäsenyyden myötä eivätkä suunnitelleet keskinäisen sotilaallisen yhteistyön syventämistä. Euroopan yhteistyövarainen turvallisuusjärjestelmä osoittautui kuitenkin myöhemmin illuusioksi. Geopolitiikan paluu yllätti Itämeren alueen liittoutumattomat maat, kun Venäjä valloitti talvella 2014 Krimin niemimaan. Baltian maat eivät olleet ottaneet riskiä vaan olivat liittyneet Natoon 2004. Tapahtunut käänne osoitti etenkin Ruotsille, että sen 2000-luvulla tekemät puolustuksen ohentamisratkaisut olivat perustuneet arvioon, että sota ei enää ollut mahdollinen Euroopassa. Suomessa oli torjuttu keskustelu Nato-jäsenyydestä, mikä oli seurausta ylioptimistisista Venäjän kehitysarvioista, mutta myös historian tulkinnoista. Suomi ja Ruotsi joutuvat tekemään lopulta valinnan sotilaallisen liittoutumisen ja puskurivaltioksi jäämisen välillä. Molemmissa tapauksissa ratkaisu sisältää riskejä. Kummatkin maat vastustivat jopa EU:n sotilaallista vahvistamista. Nyt niiden on pohdittava keskinäistä sotilaallista ”liittoutumista”, mutta yhtä lailla arvioitava liittymistä puolustusliitto Natoon. Samalla nousee esille kysymys: yhdessä vai erikseen?